Viimeisia paivia, otetaan siis rennosti...

Kerron tassa nyt lyhyesti projektin jalkeisista seikkailuistani.

Ensimmaiseksi suuntasimme Jasminen kanssa Mangaloreen, joka sijaistsee aivan Karnatakan alareunassa, ja jossa tapasimme Jonin, Cecilian, italialaiset Ivanin ja Annalisan, seka ranskalaisen Emanuelen. Otimme yojunan rannikkoa pitkin Keralan Alleppeyhin, missa melkein nukuimme pommiin ja jouduimme hyppaamaan kiireessa junasta ulos, unohdin hotakassa lempihuivini makuuvaunuun:( Koska oli viela aamuyo, mutta emme halunneet maksaa muutamasta tunnista hostellissa, otimme rikshan lahimmalle rannalle ja nukuimme kaikki seitseman rivissa hiekalla. Auringonnousu oli upea ja aamulenkkeilijat tuijottivat meita kummissaan.
Muuan mies tuli tarjoamaan meille talolaivaansa, ja koska olimme vasyneita ja hinta kuulosti jarkevalta, suostuimme tarjoukseen, ja meidat kiikutettiin (pitkien mutkien, odottelujen ja paperien tayttelyiden jalkeen) valtavaan luksuspaattiin, joka sisalsi kolme makuuhuonetta kylpytiloineen, ruokailutilan, television ja ylakannen lisaksi myos kokin ja kapteenin. Ehka vahan liiankin hienoa meille, mutta olimme suunnitelleet tata veneretkea jo pitkaan, ja sen ajatteleminen auttoi aina, jos tuntui, ettei jaksanut enaa projektissa.
En voi kylla erityisesti suositella Keralan kuuluisaa houseboatingia kenellekaan. Hinnat ovat Intian mittapuulla aika huimat (meilla n. 15euroa/henkilo/yo), meille luvattiin kaikenlaista, mita emme kuitenkaan saaneet (esim. uimapaikka, vierailu pikkukylassa ja moskiittoverkot) eivatka omistajat olleet rahanmaksun jalkeen enaa hirvean yhteistyohaluisia. Sama on tapahtunut myos kaikille joiden kanssa olemme jutelleet. Taas jai yksi yksi murunen hampaankoloon kaivelemaan intialaisista huijareista...

Melissa otti yllattaen myos junan Keralaan, kun taas Ivan, Emanuele ja Jasmine joutuivat lahtemaan takaisin projekteihinsa. Oli haikeaa hyvastella heidat, varsinkin, kun tiesin, etta Jasmine on menossa takaisin Mathruchayan tyttojen luokse.

Alleppeysta matka jatkui alemmaksi Varkalan turistirannalle, joka oli tajuton lomaparatiisi. Korkealla kallionkielekkeella kiersi pitka ostoskatu, jonka kojuissa myytiin koruja, matkamuistoja, hippivaatteita, laukkuja ja kaikkea mita kuvitella saattaa, ja jonka ravintoloista sai vihdoinkin pastaa, jota olen himoinnut jo kaksi kuukautta. Olen jo tyystin kyllastynyt intialaiseen ruokaan ja yritan valttaa sita niin paljon kuin mahdollista!
Varkalassa paivat vierahtivat rannalla lohotessa ja auringossa palaessa. Yksi vesivahinkokin sattui huoneessamme, mutta mitaan tarkeaa ei onneksi tuohoutunut. Lisaksi vietimme jopa itsenaisyyspaivaa kuudentena paivana; Melissa askarteli paperista ja mehupilista suomenlipun, ja loysimme nelja muuta suomalaista, joten paasimme juhlimaan oikein kahdeksan suomalaisen voimin. Annalisa lahti kohteliaasti kavelylle, etta voisimme puhua rauhassa omaa kieltamme...

Varkalasta mina, Annalisa ja Joni lahdimme takaisin pohjoiseen, eli Goalle pain, Melissa ja Cecilia jaivat viela vahaksi aikaa.
Goan paakaupunki Panjim oli nopeasti koettu, portugalilaistyylisia rakennuksia ja valtava vitivalkoinen kirkko.

Joni, joka oli jo ehtinyt viettaa Goalla paljon aikaa, suositteli, etta menisimme Aramboliin, joka on kuulemma Goan mukavin ranta, ja sinnepa sitten laksimme. Ja mukavaahan siella tietysti olikin. Vahan samanlaista, kuin Varkalassa, mutta maustettuna ehka viela enemman hippimaisella meiningilla. Silti koko paikka jai vahan etaiseksi, en tieda johtuiko se siita, etta koko Arambol oli mielestani hieman teennainen, vai olenko vaan liian kyyninen kaikkien tallaisten asioiden suhteen. Oli miten oli, kavelimme kuitenkin kahtena paivana ihanalle rannalle, jonka toisella puolella oli meri ja toisella suolainen jarvi. Mitaan emme tietenkaan saaneet aikaiseksi, makasimme vaan ja soimme hyvaa ruokaa. FSL:n loppuraportin lahettaminenkin tuntui lahes ylivoimaiselta tehtavalta.
Viimeisena paivana olimme sitten Annalisan kanssa molemmat vatsataudissa ja makasimme koko paivan sangyn pohjalla.

Seuraava paiva vierahti kokonaisuudessaan junassa, illalla saavuimme takaisin aloituspisteeseemme, eli Mumbaihin.
Mumbai on ihana! Pidin siita jo ensimmaisella kerralla, mutta nyt paluu todelliseen Intiaan kaiken rannalla lohoilyn jalkeen tuntui viela tehostavan sen charmia. Jos olisi pakko muuttaa Intiaan asumaan (toivottavasi ei koskaan tule sellaista tilannetta!), valitsisin kylla Mumbain kotikaupungikseni, vaikka se vahan kalliimpi onkin.

Koska olen vielakin kipeana, en ole Mumbaista kylla nyt juuri muuta nahnyt, kuin hotellihuoneemme ja lahimmat turistikadut, mutta tanaan jaksoin vetaa Jonin kanssa hitaasti kavellen vahan pitemman lenkin Viktoria-aseman laheisyyteen "tutummille alueille" vahan fiilistelemaan ensimmaista paivaamme Intiassa, kun epatoivoisena yritimme loytaa jonkinnakoista kulkupelia sinne Goalle...
Annalisa lahti 13. paiva silmat saihkyen takaisin Italiaan, ja tana yona minakin suuntaan kohti lentokenttaa... En ole kylla rehellisesti sanottuna yhtaan surullinen, etta joudun nyt lahtemaan, paasenhan keskelle iloista jouluhyorinaa!

Ekologisuudesta

Tulin Intiaan lentokoneella, ja viela valilaskullisella lennolla, joten minun ei pitaisi kirjoittaa ekologisuudesta yhtaan mitaan. Kirjoitanpa kuitenkin muutaman sanasen.

Intia on tunnollisen kierrattajan painajaisuni; jatteet heitetaan kadulle, missa niista huolehtii paikallinen puhtaanapitolaitos, eli siat ja lehmat. Loput roskat, joita elaimetkaan eivat huoli, poltetaan. Siis ihan kaikki muovit ja kaikki samassa! Haju ja savu on sen mukainen...

Junassa ja bussissa roskat heitetaan myos poikkeuksetta suoraan ikkunasta ulos, vaikka juuri ajettaisiin luonnonpuiston tai ihan muuten vaan mukavan metsan ohi. Myos meri on taynna muovipusseja ja muuta roinaa, uiminen ei aina ole ihan mukavaa.

Pullonpalautusta ei tietenkaan ole ja puhdasta juomavetta on kuitenkin joka paiva saatava, varsinkin, jos sattuu olemaan heikko vastustuskyky, niinkuin meilla lansimaalaisilla usein on.

Riksha ja taksi ovat halpoja ja usein matkatavaroita raahatessa niin paljon helpompia vaihtoehtoja kuin bussi, etta tulee laiskuuttaan kaahailtua ympariinsa niin lyhyita, kuin pitkiakin matkoja.

Jotain positiivista voin kuitenkin sanoa, vaikka nayttaakin silta, etta ihmiset alkavat hiljalleen hukkua jatteeseen:

Useimmilla (keskiluokkaisilla) perheilla on kotonaan filtteri, joka puhdistaa likaisen hanaveden. Sita on aivan turvallista juoda, ja koko projektini ajan minulla oli siis mahdollisuus tayttaa pulloni uudestaan, eika tarvinnut siis valita, kuolenko mieluummiin huonoon omaantuntoon muovipullon ostamisesta vai janoon. Nain matkatessa moista mahdollisuutta tulee harvoin.

Monet katukojut ja kioskit kayttavat todella vanhanaikaisen nakoisia lasipulloja limun myymiseen. Pullo pitaa saantojen mukaan palauttaa kioskille, jotta he voivat sen uudelleen tayttaa. Mista lie limu sitten koostuu, mutta ainakin se on hyvaa, joskin melkein pelkkaa hiilihappoa.

Tulin Shimogassa ja varmaan muuallakin jo lahes kuuluisaksi maanisesti jokaisessa kaupassa hokemastani lauseesta: "No bag! No plastic bag!" ja kannan joka paikkaan mukanani kangaskassia. Myos kioskeista ostamani makeiset pyydan kaarimaan sanomalehteen muovipussin laittamisen sijasta. Ensin ihmeteltiin ja jopa narkastyttiin, mutta ei aikaakaan, kun kahteen lahikioskiini ilmestyi valmiiksi leikattuja sanomalehdenpalasia odottamaan omituista valkonaamaa, joka on aivan liian perso makealle. Toivon, etta kauppiaat tajuaisivat saastavansa rahaa kayttaessaan sanomalehtia ja alkaisivat kayttaa sita muidenkin asiakkaiden ostoksiin.

Sain myos Jasminen, joka ei aikaisemmin ollut aikaisemmin kovin kiinnostunut ymparistonsuojelusta, kieltaytymaan muovikasseista.

Kaikki vaiva tuntuu kuitenkin suhteellisen turhalta, kun katsoo minne tahansa ja nakee vain roskia, ja kaikki saasteisuus alkaa ahdistaa. En enaa yksinkertaisesti jaksa murehtia jokaista ojassa lojuvaa roskaa, enka kehtaa sanoa ihmisille, etta alkaa nyt herranen aika heittako niita roskia mereen tai ikkunasta ulos. Siihen vaadittaisiin paljon enemman voimia, kuin mita minulta enaa loytyy... Ikava kylla.

Samojen tahtien alla

Viimeiset paivat kuluivat yhtena iloisena huminana.
Tapasin kadulla pitkasta aikaa Tampithan, joka oli palannut Bangaloresta sukuloimasta. Hanella oli iloisia uutisia kerrottavanaan: han on raskaana kolmannella kuulla! Halasin hanta ja pahoittelin, etta joudun lahtemaan jo niin pian. Ehka hanesta tulee ystava Jasminelle, kun mina lahden pois...

Perjantaina otimme vihdoinkin Sahanan neuvosta vaarin, ja menimme katsomaan elefantteja noin puolen tunnin ajomatkan paassa olevaan puistoon. Hirveaa rahastustahan se oli, kaikki maksoi; sisaanpaasy, valokuvaaminen ja venematka, mutta toisaalta ei hinta kuitenkaan ylittanyt kahta euroa, ja paasimme nakemaan kymmenisen elefanttia lahietaisyydelta. Hoitajat veivat ne jarvenrantaan ja ne kellahtivat lauhkeasti ja tottuneesti kyljelleen, ukkojen alkaessa jynssata niita juuriharjoilla. Uskaltauduin veteen - Jasmine otti kuvaa turvallisen valimatkan paasta - ja yksi miehista heitti minulle harjan. Ei muuta kuin mukaan remmiin! Se oli ensikosketukseni elefanttien kanssa, niiden paksu nahka tuntuu hassula sormissa ja niissa on valtavia paksuja karvoja. On uskomaton tunne, kun jotain niin massiivista varahtelee kammenen alla. Karsa heiluu letkeasti puolelta toiselle.
Yksi elefanteista innostui hoitajan patistelemana ruiskimaan vetta paallemme, toinen laittoi karsansa paahani ja puhalsi - loppupaivan tukkani oli taynna norsunrakaa...

Lauantai-iltana Sahana ja Jagadish veivat meidat katsomaan viela hyvin vaiheessa olevia uuden orpokodin perustuksia. Matrhruchaya toimii talla hetkella vuokratuissa tiloissa, joissa on vain kolme huonetta kahtakymmentakolmea lasta kohden. Suunnitteilla on valtava rakennus, johon mahtuisi kaikkiaan yli kaksisataa lasta - tyttoja ja poikia - joilla ei ole vanhempia, tai joiden vanhemmat eivat pysty takaamaan heille kunnollista elatusta. Rakentaminen on jo aloitettu, mutta rahaa ei kuitenkaan kuulemma ole viela laheskaan tarpeeksi. Jos jotakuta kiinnostaa tehda lahjoitus naiden lasten hyvaksi, osoitteesta www.mathruchayasmg.org loytyy oikea tilinumero.

Sunnuntai vierahti erilaisia peleja pelatessa ja auringonpaisteesta nauttiessa. Pesin myos enemman pyykkia, kuin viela koskaan elamassani ja pakkailin hieman.

Viimeisen yon vietin Mathruchayan lattialla tyttojen ja antin kanssa. Nukahdin iloiseen puheensorinaan alttarikynttilan loisteessa. Aamulla olo oli sekava ja haikea. Normaalit aamurutiinit; pikkulasten pesu ja pyykit, mutta jotakin oli muuttunut. Viimeinen paiva tuntui kaikkialla, eika meille annettu niin paljon toita. Aamupalakin oli ihan luksustasoa.

Jagadish vei meidat poliisiasemalle, jotta Jasmine voisi ilmoittautua. "Uuden saannon" mukaan meidan piti maksaa poliisille 300 rupiaa (n. 4,50e) lahjuksia, jotta he eivat hairitsisi isantaperhetta jatkuvilla kyselyilla vapaaehtoisista. Juuri tallaiset asiat ottavat minua paahan, ja kun viela jouduimme odottamaan typeraa tyotodistustani kopiopaikassa ihan luvattoman pitkaan, olin taas valmis tappamaan ensimmaisen vastaantulijan.
Onneksi Jagadish auttoi minua loytamaan puoli kiloa rusinoita seuraavan yon matkaa varten ja olo parani taas:)

Ostimme lapsille jaateloa viimeisen paivani kunniaksi, ja kaikki lauloivat kannadankielisia lauluja videokameralleni. Pyysin kaikkia kirjoittamaan ystavankirjaani ja tytot taiteilivat minulle hienoja kortteja. Kavana teki vasempaan kateeni upean hennatatuoinnin.
Jasmine lahti aikaisemmin valmistautumaan bussimatkaan ja jain yksinani hyvastelemaan lapset. Olin ostanut kaikille bindheja; otsakoristeita, isoille tytoille korvakoruja ja pienemmille rannerenkaita. Jaoin lahjat kuin joulupukki konsanaan ja sitten alkoi yltiopainen halailu ja suukottelu.
Tyttojen hyvasteleminen oli elamani raskain teko. Halasin ja suukotin kaikkia satoja kertoja, kuiskasin kaikille "I love you". Pienet lapset itkivat ja minakin itkin. Isommat yrittivat lohduttaa: "akha no crying!", "akha you Finland going, your family seeing, you happy happy", "akha your grandmother very big heart!". Onneksi sahkokatko iski kesken kaiken, santillisena kuten aina. Pimeassa oli helpompi itkea ja halailla. Halasin antiakin, ja han sanoi vain vahan hamillaan, etten saisi olla surullinen.
Sitten tein sen, mita olin pelannytkin: lupasin tulla takaisin. En heti, ehka kolmen tai neljan vuoden paasta, mutta tulisin kuitenkin. Katsomaan uutta rakennusta ja uusia lapsia. Kysymaan, onko Mamathasta tulossa laakari ja Kavanasta opettaja.
Lahdin portista ulos itku kurkussa sanottuani kerran "ciao bella":t kaikille (tavallinen kaytanto orpokodissa kolmen italialaisen Francescan jalkeen...) ja temppelin nurkalla kaannyin vilkuttamaan viela viimeiset hyvastit. Hyvastelin myos banaanikauppiaamme ja nettipaikan mukavat pojat. Juoksin kotiin, missa rinkkani odotti pakattuna. Soimme kiireisen illallisen, silla olimme jo myohassa bussista. Sahana oli laittanut ihanaa banaani-sokeri-kookosmossoa jalkiruoaksi. Kaikki olivat surullisia lahdostani ja itse olin viela ihan sekaisin lasten hyvastelemisesta.
Annoin Prakruthille korvakorut, pyysin hanta ja Srivatsaa kirjoittamaan ystavankirjaani ja otin valokuvia perheesta. Jagadish vaati itsepintaisesti passikuvaani muistoksi ja Sahana haluaa, etta kirjoitan hanelle joka kuukausi.
Kiireessa sanoimme viela hyvastit, heitimme tavaramme pakettiautoon ja kaahasimme muhkurateita bussiasemalle. Jasmine on tulossa mukaani matkalle Keralaan, kuten moni muukin, ja palaa sen jalkeen takaisin projektiin viela kolmeksi kuukaudeksi.

Ennen nukahtamistani pomppivassa bussissa kuulin paassani viela Kavanan sanat: "akha, kun sina katsot sinut maassa tahtia, sanot bye bye, ja kun mina katson minun maassa tahtia sanon bye bye akha."

Tyttojen ilta ja muuta mukavaa

Sain sittenkin niita lettuja - tavallaan. Ihanainen anti kaiketi aavisti, etta meita otti koko kananmunaepisodi paahan, ja valmisti seuraavana aamuna makeita dosia (nayttavat letuilta, mutta ovat yleensa aika mauttomia) ja gheeta, makeaa voimossoa. Nami!

Menimme myos Sahanan kanssa ostoksille. Hankimme kaikille lapsille kahdet pikkuhousut ja shortsit (alusvaatteet ovat tarkeita; kaikilla tytoilla on koulupuvun alla tavallisten alusvaatteiden lisaksi shortsit ja alushame, varmasti kamalaa tassa kuumuudessa!). Lisaksi ostimme lipokkaita niille lapsille, joilla ei niita ollut. Mummille lahtee Suomeen kuvia iloisista lapsista ja varikkaista poksyista...

Jasmin sanoi, etta kuulostan aina hirvean turhaantuneelta, kun puhun Sahanan kanssa. En ollut tajunnut, etta sen huomaa niin helposti! Nolottaa ja olen nyt yrittanyt hillita hermojani ja hymyilla enemman, minka jalkeen meilla onkin mennyt ihan hyvin. Hyvaa harjoitusta minulle.

Illalla koko muu perhe oli poissa kotoa, joten istuimme illallisella kolmistaan Prakruthin ja Jasminen kanssa ja vietimme tyttojen iltaa. Kikatimme kovaan aaneen ja puhuimme kaikesta mahdollisesta; koulusta, tulevaisuudesta, painostamme... Prakruthi kysyi pienen arastelun jalkeen poikaystavastani, oliko han kosinut minua, vai mina hanta. Selitin, etta vaikka asumme yhdessa, emme ole kihloissa, ja tunsin itseni kovin riettaaksi; Intiassa moinen ei ole mahdollista. Sahana tuli kotiin, ja ehdotti, etta koska en voi selvastikaan menna intialaisen miehen kanssa naimisiin, Prakruthi ja Jasmin muuttaisivat Suomeen ja hankkisivat suomalaiset miehet. Sitten han tulisi vierailemaan kunkin meista luona aina kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan. "But remember, I am pure veg!"

Kun mikaan ei onnistu

Tama on taas naita paivia.

Mummi oli laittanut tililleni 50 euroa, jotta voisin ostaa vaatteita lapsille. Sahana ilahtui, ja lupasi lahtea kanssani ostoksille, silla en tieda mita ostaa ja mista. Torstai iltapaiva sopi molemmille, ja luulin, etta asia olisi silla selva. Kun menin tanaan alas, han olikin jo jostain syysta ollut kaupungilla ihan muilla asioilla, ja kysyi, olenko jo ostanut vaatteet lapsille. Hammastyin, ja selitin, etta en tietenkaan, meidanhan piti menna yhdessa ja olin sanonut hanelle ainakin viisi kertaa, etta tulisi kertomaan minulle kun han olisi valmis. Jotenkin se ei vaan taas mennyt perille. Huomenna kello 11.30. Saa nahda, mita tapahtuu...

Olimme Jasminin kanssa innoissamme suunnitelleet paistavamme lapsille lettuja huomiseksi ja aamulla kysyimme asiasta ensin auntielta (anti, josta aikaisemmin kerroin), joka kuitenkin kokkaa kaikki orpokodin ruoat. Tiesimme, etta kaikki asiat pitaa hyvaksyttaa Sahanalla, mutta kun nyt satuimme muutenkin olemaan aamulla puheissa antin kanssa, ja ajattelimme, etta olisi kohteliasta kertoa hanellekin. No, eihan Sahana ymmartanyt sitakaan; "mita te hanelta kysytte, hanhan on vain tyontekija." Lettuja emme myoskaan voi paistaa, silla niihin tarvitaan kananmunia. " Meilla on tiukka veg. ruokavalio". En jaksanut alkaa saivartelemaan, etta miksi sitten juotte maitoa, jos kananmunat ovat kielletty, sehan on yhta lailla elainperaista. Hohhoijaa.

Lisaksi Jasmin kysyi ihan viattomasti, mista johtuu, ettei han saa pelata korttipeleja lasten kanssa. Seurasi hirvea saarna siita, miten Intiassa jotkut pelaavat uhkapeleja ja miten valtio ei hyvaksy pelikortteja lapsilla etteivat he saa vaarallisia virikkeita ja jos valtio huomaa meidan pelaavan korttia, se ei katso hyvalla orpokodin toimintaa.

Kaikki nama ovat tietysti pienia asioita, mutta yhteen tungettuna ne keikauttivat stressaantuneet hermoni rauhallisuuden reunan yli. Tiedan, etta mitaan naista asioista ei tarkoitettu sanoa ilkeasti tai vihamielisesti, mutta kun ne tulivat naisen suusta, jonka kanssa en muutenkaan tunne oloani hirvean viihtyisaksi ja joka ei koskaan ymmarra mitaan mita sanon, en vaan enaa pysty ajattelemaan jarkevasti. Lisaksi Sahana kuulostaa aina tuohtuneelta, eika se johdu pelkastaan siita, etta han osaa vain auttavasti englantia, ja puhuu siksi aika toykean kuuloisia patkalauseita, silla hanen kannadansa on aivan samanlaista. Joskus vaan eivat kemiat kohtaa, ja sille ei voi mitaan.

Olin siis valmiiksi huonolla tuulella, kun menin illalla toihin, ja tietysti juuri tanaan lapset olivat paattaneet olla mahdollisimman hankalalla tuulella. Kotilaksyjen teosta ei yleensakaan tule oikein mitaan, mutta tanaan lentelivat lisaksi terotinroskat ympariinsa ja kaikki olivat vain niin ar-syt-ta-vi-a ja teeskentelivat itkevansa, kun kaskin heita lukemaan kirjojaan. Asiaa ei helpottanut se, etta Sahana oli juuri tanaan paattanyt tulla kaymaan hoitamaan virallisia hommia ja huohotti aina vahan valia niskaamme. Emme kuulemma ole tarpeeksi pelottavia, ja siksi lapset eivat usko meita. Han ei vaan satu koskaan olemaan hyvalla hetkella paikalla. Lisaksi isojen tyttojen opettaja oli tullut pitamaan heille yksityistuntia, joten emme voineet olla pienten lasten kanssa isossa huoneessa. Uloskaan emme voineet menna, silla Sahana oli toimistossa, ja lapset pelkaavat hanta kuin ruttoa, joten sullouduimme pieneen keittion viereiseen tilaan, missa kaikki alkoivat vain kiemurrella ja monkia toistensa yli. Kun olin kayttanyt jo kaikki teravat kannadankieliset kaskylauseeni kymmeneen kertaan, huomasin ylikuumenevani, hymyilin Jasminelle anteeksipyytavasti ja livahdin ulos. Tyoskentelemme muutenkin ylitunteja joka paiva, joten ei haittaa etta lahdin kesken kaiken pois. Jos en olisi lahtenyt, olisin varmaan tehnyt jotain typeraa. Tama ei vaan ollut hyva paiva.

Onneksi lauantaina lahdemme Jasminen kanssa Manipaliin, jonne tulee muitakin vapaaehtoisia (ja joka on kuulemma ihan ultimate biletyspaikka, voi ei!) viettamaan italialaisen Annalisan syntymapaivaa. Paaseepahan vahan tuulettamaan hermoja ennen viimeista viikkoa...

Iilimatoja, hiustenlahto ja jalleennakeminen

Tein paatokseni paivassa: hiusten oli lahdettava. Leikkaamista lykkaamalla vain pahentaisin omaa tilaani, enka saavuttaisi mitaan, silla ne olisi lopulta kuitenkin leikattava, jos halusin tait pois. Kutina oli sietamaton.

Onneksi edessa haamotti juuri sopivasti vapaaehtoisten tapaaminen, joten ostin sakset ja kamman ja suuntasin Kundapuraan.

Kaikki eivat valitettavasti olleet paikalla, mutta oli ihana nahda niita, jotka olivat tulleet, jokaisella oli oma tarinansa kerrottavana, toisilla iloisempi kuin toisilla, mutta kaikilla oli ollut ongelmia intialaisen kulttuurin kanssa tavalla tai toisella. Paivittelimme myos sita, miten koululaiset eivat osaa lukea englantia, vaan osaavat vain kaikki tekstit ulkoa ja paukuttavat niita pyydettaessa, ja opettajat ovat tyytyvaisia. Jos osoitat jotain tiettya sanaa, heilla ei kuitenkaan ole hajuakaan, miten se snotaan. (Tanaan aion aloittaa aakkoset kahden uuden tyton kanssa, jotka eivat osaa englantia eivatka kirjaimia, mutta joiden kirjan tehtavanannot ovat kaikki kuitenkin englanniksi; kaytannossa he eivat siis voi koskaan tehda laksyjaan!)



Kundapurasta suuntasimme yhdessa bussilla pikku mokkiin luonnopuistoon lahella Kolluria, missa tapaaminen varsinaisesti pidettiin.

Kaikki olivat kiinnostuneita Melissan tilanteesta, hanet kun oli potkittu ulos projektistaan, koska han oli esittanyt kriittisia kysymyksia. En tieda, kuinka paljon saisin asiasta kertoa, mutta voit lukea asiasta vahan tarkemmin Melissan blogista. Tilanne oli todella epareilu seka Melissalle, etta myos lapsille, joiden kanssa han tyoskenteli. FSL ei kuitenkaan nayttanyt olevan kiinnostunut tekemaan asialle mitaan, keskustelivat lyhyesti Melissan kanssa hyodyttomista asioista ja syyttelivat toisiaan. Nyt Melissa paatti lahtea Goalle, sen naisen kommuuniin, minne meidan piti menna alussa kaymaan, mutta joka vahan jai. Siella on ohjelma katulasten kanssa, missa saa auttaa ilmaiseksi. FSL:lle maksettuja rahoja tuskin saa takaisin...



Tauolla italialainen Annalisa otti sakset kateen ja patki reippaasti kaikki rastani noin kymmensenttisiksi patkiksi ja alkoi raastaa niita kammalla auki. Valtava kipu oli maksettava siita, etta en halunnut aivan lyhyita hiuksia.

Avaamisessa meni miltei kaksi paivaa, kaikki osallistuivat kiinnostuneina ja ottivat kuvia ja videoita. Ihanaa, mutkatonta yhdessaoloa ja kansainvalista ystavyytta. Ignoreerasimme FSL:n tyontekijat suurimmaksi osaksi ja vietimme laatuaikaa keskenamme, itkimme ja nauroimme intialaisia tapoja.

Toki piti myos kertoa omista projekteistamme ja perheistamme. FSL oli jarjestanyt myos kavelyn metsaan, mika ei ehka mennyt ihan odotusten mukaisesti. Naimme kylla mielenkiintoisia asioita, kuten kaksimetrisen kaarmeen ja kammenen kokoisia hamahakkeja, mutta eksyimme metsassa (vaikka polku oli ihan selkea!) ja kun vihdoin tulimme takaisin mokille, kaikkien jalat vuosivat verta inhottavien iilimatojen takia.

Palasin kotiin paa fyysisesti ja henkisesti kevyempana, kuten Jasmin asian ilmaisi: "you look just... happy."

Huono hiuspaiva

Intiassa joka paiva on huono hiuspaiva, jos nimittain sattuu olemaan rastat paassa. Ihmiset pysahtyvat kadulla tuijottamaan, toiset katselevat kauhistuneina, toiset selittavat, etta Intiassa vain miehilla on tuollaiset hiukset, ja heistakin vain niilla, jotka ovat jattaneet hiuksensa jumalan huostaan (vaikka olen kylla nahnyt intialaisilla naisillakin rastasuikaleita, itse asiassa naapurillamme on yksi ainoa valtava rastaklontti niskassa, kamalaa). Eras mies temppelissa jopa kysyi ihan pokkana, etta mita tapahtui, kun sinulla on tuollaiset hiukset. Moni sanoo minulle ihan pain naamaa, ettei pida niista. Yrita siina sitten jaksaa olla kohtelias ja pukeutua saadyllisesti, kun toisilla ei ole mitaan kunnioitusta omaa kulttuuriasi kohtaan.

Tytot ovat suhtautuneet hiuksiini mahtavasti: ensin he keraantyivat kiinnostuneina ymparilleni koskettelemaan hiuksiani, jotkut sanoivat suoraan, etta ne ovat pelottavat, mutta monet pitavat niista oikeasti. Nykyaan he pysahtyvat letittamaan tai silittamaan tai muuten vain napertamaan rastojani aina ohimennessaan. Itse olen kateellinen tyttojen ihanista paksuista ja sileista hiuksista, joita saan joka aamu kammata ja letitella koulua varten. Ensin hiuksiin laitetaan kookosoljya ja sitten ne kammataan sileiksi paata myoten. Letit pitaa laittaa mahdollisimman kirealle, niinkuin tytot joka paiva muistavat huomauttaa.

Seurauksena vihamielisista huomautuksista ja oudoksuvista katseista, olen alkanut valilla itsekin inhoamaan ja vieroksumaan hiuksiani. Ironisesti juuri, kun olin paattanyt olla antamatta Intialle periksi ja kulkea paa pystyssa tuijotuksesta piittaamatta, kavi niin, etta joudunkin ne nyt leikkaamaan.

Istuin tanaan Matruchayan kynnyksella juttelemassa tyttojen kanssa, kun tarkkasilmainen Nikitha yhtakkia nappasi paastani jotain, ja alkoi mesota kannadaksi. Se, mika hanen kadellaan vilisti tuhatta ja sataa, oli valitettavasti ja aivan erehtymattomasti tunnistettavissa taiksi. Kirkaisin kauhusta, tytot vetivat yhta aikaa henkea ja keraantyivat ymparilleni. Lyhyessa ajassa tukastani kiskottiin kovakouraisesti noin kaksikymmenta paataita ja niiden munaa. Muutaman paivan jatkunut kutina sai vihdoinkin selityksen, ja itse jouduin ihan hirvean kriisin eteen.
Kavin ostamassa apteekista taishampoota ja -oljya, mutta eivathan ne auta, kun tait on kuitenkin kammattava pois hiuksista. Ja kuitenkin niita tulisi taas kohta lisaa, silla sain kuulla, etta monilla tytoista on samoja otokoita riesanaan. Niin se vaan on, etta pakkohan ne hiukset on leikata...